Q-teatterin kevään 2010 ensi-ilta on teatterin taiteellisen johtajan Antti Hietalan kirjoittama ja ohjaama Aivan kuin minua ei olisi. Näytelmä perustuu kroatialaisen toimittaja-kirjailija Slavenka Drakulićin samannimiseen romaaniin.
AIVAN KUIN MINUA EI OLISI kertoo nuoresta kyläkoulun opettajasta, joka satojen muiden naisten tavoin joutuu vankileirille Bosnian sodassa 1992. Se kertoo yhden nuoren naisen selviytymisestä kuilun partaalta aikana jolloin meillä oli kaikki hyvin.
”Välillä tuntuu että minä lähdin kyllä kotoa mutta en tullut minnekään… olen jossain matkan varrella. Lähdin mutta en tullut perille”
Slavenka Drakulić on kansainvälisesti tunnettu kroatialainen kirjailija, esseisti ja toimittaja, joka asuu nykyisin Ruotsissa. Hän on tutkinut romaaneissaan ja artikkeleissaan kommunismin ja sodan vaikutusta Itä-Euroopan naisiin, sekä tarkastellut Jugoslavian hajoamissotia ja sotarikoksien tekijöitä ja näiden menneisyyttä.
"Olisi ehkä parempi jos ihminen ei voisi muistaa mitään. Jokainen päivä olisi uusi paratiisi maailmassa joka alkaisi aina alusta. Emme ehkä oppisi mitään, emme tietäisi mitään, emmekä pelkäisi minkään toistuvan."
"Vaikuttavassa draamassa Bosnian sodasta Elena Leeve tekee hienon roolityön vankileirille joutuvana opettajana. Eheän esityksen muutkin roolisuoritukset ilahduttavat, kuten Hannu-Pekka Björkmanin vankileirin kapteenina."
"Aivan kuin minua ei olisi kertoo paitsi yhdestä sodasta, myös kaikista sodista. Se kertoo ihmisen kyvystä pahuuteen, kyvystä selviytyä, kyvystä sopeutua kammottaviin olosuhteisiin. Kyvystä sivuuttaa toisen ihmisyys."
"Bosnian sotaa käsittelevä esitys on vaikuttava kokemus Q-teatterissa. Antti Hietalan ohjauksessa korostuvat vahvat kuvat ja näyttelijöiden välinen kemia.
(...) synkästä teemasta huolimatta Q-teatterin esitys on puhuttelevaa, hienosti nyansoitua teatteria. Taitavien näyttelijöiden lisäksi siinä on myös tyylikäs ulkoinen toteutus videoineen, musiikkia myöten."
" (...) On ansiokas teko, että Q-teatteri tuo näyttämölleen Slavenka Drakulićin romaaniin Aivan kuin minua ei olisi perustuvan näytelmän. Aihe on tärkeä, ja kun toteutus on vielä täynnä tietoisesti pidäteltyä voimaa ja muoto hallittu, katsoja on enemmän kuin tyytyväinen. Tekee hyvällä tavalla pahaa, kun muistaa ja hiukan tunteekin mitä tapahtui. Antti Hietalan ohjaus pelkistää hienosti. Paljas näyttämö, katsojat kahden puolen. Kukaan ei pääse piiloon. Aikatasoja ylitetään.
(...) Hietala käyttää tehokkaasti hillittyä, miltei ilmeetöntä kerrontaa: kaikkea ei tarvitse näyttää. On paljon vaikuttavampaa, kun kerrottu alkaa tapahtua katsojan päässä ja iholla. (...) Kerrottu ja oikeaan kohtaan lopetettu tarina on huiman tehokas. (...)
Näytelmässä toistuu epäuskoinen hämmästys: eihän tällaista voi tapahtua, ei tämä ole totta, ei meille käy kuinkaan. Henkiinjäämisen vietti on kuitenkin vahva. Millä voimalla ihmiset jatkoivat kokemansa jälkeen?"
"Q-teatteri teki älykkään tulkinnan vankileirin naisesta. ... Antti Hietalan ohjaama ja käsikirjoittama tulkinta avaa kroatialaisen Slavenka Drakulićin Balkanin vankileirin naisten kokemuksia kuvaavaa, vähäeleistä ja mietiskelevää romaania älykkäästi ja hallitusti. Esitys ei huuda tai sokeeraa, vaan tuo lavalle häväistyjen naisten syvästi koskettavaa, sisäistä puhetta.
… Annukka Pykäläisen lavastamaan tilaan rakentuu merkityksistä sakea tila, jossa tapahtumat ja ajatukset jatkuvat symbolisesti Sirje Ruohtulan valotilanteissa, tupakansavussa, ääniefekteissä ja päätyjen muovisuikaleille heijastetuissa kuvissa, jotka väreilevät ja valuvat dalimaisesti. Visuaalinen kokonaisuus toimii kuin muisti, jossa kollektiiviset ja yksityiset muistot sekoittuvat.
… Hienot, henkevät näyttelijät eivät petä: Elena Leeve opettaja S:n roolissa tuntuu näyttelevän selälläänkin. Hän annostelee naisen ajatuksia arkipuheen ylittävällä intensiteetillä. Hannu-Pekka Björkman leväyttää lavalle viisi julmaa hahmoa. Lähes joka kerta säikähtää, kun Björkman astuu lavalle. (…) Lotta Lehtikarin ja Jussi Nikkilän monet hahmot esittelevät erilaisia selviytymisstrategioita. Päällekkäiset roolit sopivat esityksen nimettömyyden teemaan: sota tekee ihmisistä persoonattomia. Anni Koistinen puolestaan ruumillistaa koskettavasti lasten pelot.
… Aivan kuin minua ei olisi luo lavalle tasavahvasti autenttista vankileiritunnelmaa ja etäännyttävää pohdintaa sodan viholliskuvien logiikasta. (...) "